HETKIÄ KELTSUN VAPAAEHTOISENA
Tuija Junnilainen
Kovasta kesäisestä tuulesta astuin sisään Keltsuun. Ovella
vastaantulija moikkasi hymyillen ja piti minulle ovea auki kun vedin
hoitokärrini rymistellen sisään ovesta. Useampikin pää kääntyi ovelle ja sain
vastaani monet moikat ja heit, niinkuin aina, tunsin olevani tervetullut
Keltsuun. Vein tavarani perähuoneeseen tutulle paikalleen ja nostin jo sermin
suojaksi. Palasin ”tupaan” tuumailemaan ohjaajan kanssa kenellä tänään oli
tarve jalkahoidolle.
Kahvi maistuu aina Keltsuun tullessa ja suuren pöydän ääreen
mahtui vielä istumaan vaikka väkeä oli jo tullut mukavasti. Tarjolla oli
voileipää päällisillä, kanamunaa, hedelmiä...ja hyvää seuraa.
Peräseinällä pienellä jakkaralla istui jo varttuneempi
nainen, uusi tuttavuus täällä. Hänellä oli avoimet silmät, vaatimaton olemus
joka halusi antaa tilaa muille. Nainen istui hiljaa, katsellen verkkaan
vaihtuvaa väkeä. Joku teki tuttavuutta naisen kanssa, muutama sana vaihtui,
lopuksi nousi hymy molempien kasvoille.
Ohjaaja arveli jalkahoidon olevan naiselle tarpeen. Hän oli
ollut jo useamman vuoden asunnoton ja kilometrejä kertyi päivän aikaan
kävellessä. Taival oli nyt tuonut hänet Kuopionn toiselta paikkakunnalta.
Mukana naisella oli kestokassi ja reppu, siinä oli hänen tämän hetkinen
omaisuutensa. Keltsussa hän pääsi peseytymään suihkuun ja sai päälleen puhtaita
vaatteita. Keltsun vaatehyllyissä on pieni varanto lahjoituksena saatuja kauden
vaatteita joista voi pesun päälle vaihtaa puhdasta.
Otin kahvikuppini ja menin jututtamaan naista. Esittelin
itseni ja kysyin haluaisiko hän jalkahoidon. Nainen lähes hämmentyi. Kohtasin
hänen lämpimät silmänsä joista paistoi syvään juurtunut vaatimattomuus,
ulkopuolisuus, vähään tytyyminen, olemattomaan tyytyminen ja siellä seassa
ripaus kuulumisesta johonkin, siellä Keltsun hyörinän reunalla.
Omat jalat hävettivät häntä, toisaalta ”eihän niissä taida
hirveesti vikaa olla”.
Hoidettiin jalat seuraavana päivänä, hyvät olivat, kynnet
vähän pitkät, ei minulla niiden kanssa juuri tekemistä ollut. Juteltiin siinä
hoidon lomassa, vähän tästä hetkestä, jaloista, ikätoveruudesta. Sitten oltiin
hetki hiljaa ja siirryttiin asunnottomuuteen, hipaistiin menneitä, kurkattiin
tulevaan, haaveisiin, jotka olivat kovin pieniä ja silti valtavan suuria.
Ehkä koskettavinta koko tapaamisessa oli se miten hän hoidon
päätteeksi toi minulle perähuoneeseen kahvin ja palan kakkua, se oli hänen
vaatimattomuudessaan sellainen ele ...jota ei oikein voi edes sanoin kuvata, se
piti tuntea. Keltsussa näitä hetkiä saa kokea enemmänkin. Ihmiset ovat siellä
aidoimmillaan. Sinne on hyvä mennä, kaikki toivotetaan tervetulleiksi. Aina
tauon jälkeen on kiva nähdä, siellä kysytään kaikilta aidosti vointia, elämää,
tapahtumia, jokainen on tärkeä, eikä se ole vain toimintasuunnitelmaan kirjattu
fraasi, kiinnostus toista ihmistä kohtaan elää Keltsussa parhaimmillaan.
Palataan vielä kertomuksen naiseen. Ei mennyt kauaakaan kun
pakattiin pakettiauto, sisään nostettiin huonekaluja, astioita, kimpassa
hankitut verhot. Alkoi matka uuteen kotiin ja elämään, vähän kauemmas. Mennessä
pysähdyttiin tankkaamaan vatsat, purilaisista poimittiin voimaa matkalle.
Hankittiin vielä kattila ja paistinpannu ja vähän pesuaineita. Miten vähään voi
ihminen tyytyä, kun vuode on hänelle ylellisyys, patjakin olisi riittänyt, tai
kun kattovalaisin ei tule mieleen, onhan liesituulettimessa valo. Ja kaiken sen
päälle hän kiittää kaikesta.
Kotiutumisen jälkeen on soiteltu hänen kanssaan. Välillä
puhelimeen ei saada yhteyttä joskus se vaan soi. Silti vielä soitan. Ohjaajan
kanssa käytiin kyläilemässä, meitä oli vastassa itsetehdyt munkit ja kahvi oli
katettu pöytään. Juteltiin monista arjen asioista ja elämästä enemmänkin.
Oltiin naisia ja äitejä pöydän äärellä, päästiin kiinni kaipaukseen, joka vielä
painui menneen elämän alle. Juteltiin isoja asioita joiden käsittelyyn me
kaikki tarvitsemme toista ihmistä, toisen kanssa puhuminen saa ajatuksia
järjestymään, keksitään keinoja tai luodaan ainakin suuntaa ajatuksille,
kudotaan elämän punaista lankaa.
Ehkä se on Keltsun toiminnassa parasta, jokainen saa apua
oman punaisen lankansa kutomiseen, sen palasten keräämiseen, sen etsimiseen,
eikä sitä tarvitse tehdä yksin.
Minulta kysytään usein miksi käyn Keltsussa. Ihmisten takia,
hyvien, parhaiden tyyppien vuoksi. Kiitos teille hienoista hetkistä,
juttutuokioista siinä kynsien leikkauksen lomassa.
Terveisin TuijaJ
