HETKIÄ KELTSUN VAPAAEHTOISENA

Tuija Junnilainen

 

Kovasta kesäisestä tuulesta astuin sisään Keltsuun. Ovella vastaantulija moikkasi hymyillen ja piti minulle ovea auki kun vedin hoitokärrini rymistellen sisään ovesta. Useampikin pää kääntyi ovelle ja sain vastaani monet moikat ja heit, niinkuin aina, tunsin olevani tervetullut Keltsuun. Vein tavarani perähuoneeseen tutulle paikalleen ja nostin jo sermin suojaksi. Palasin ”tupaan” tuumailemaan ohjaajan kanssa kenellä tänään oli tarve jalkahoidolle.

Kahvi maistuu aina Keltsuun tullessa ja suuren pöydän ääreen mahtui vielä istumaan vaikka väkeä oli jo tullut mukavasti. Tarjolla oli voileipää päällisillä, kanamunaa, hedelmiä...ja hyvää seuraa.

 Peräseinällä pienellä jakkaralla istui jo varttuneempi nainen, uusi tuttavuus täällä. Hänellä oli avoimet silmät, vaatimaton olemus joka halusi antaa tilaa muille. Nainen istui hiljaa, katsellen verkkaan vaihtuvaa väkeä. Joku teki tuttavuutta naisen kanssa, muutama sana vaihtui, lopuksi nousi hymy molempien kasvoille.

 Ohjaaja arveli jalkahoidon olevan naiselle tarpeen. Hän oli ollut jo useamman vuoden asunnoton ja kilometrejä kertyi päivän aikaan kävellessä. Taival oli nyt tuonut hänet Kuopionn toiselta paikkakunnalta. Mukana naisella oli kestokassi ja reppu, siinä oli hänen tämän hetkinen omaisuutensa. Keltsussa hän pääsi peseytymään suihkuun ja sai päälleen puhtaita vaatteita. Keltsun vaatehyllyissä on pieni varanto lahjoituksena saatuja kauden vaatteita joista voi pesun päälle vaihtaa puhdasta.

 Otin kahvikuppini ja menin jututtamaan naista. Esittelin itseni ja kysyin haluaisiko hän jalkahoidon. Nainen lähes hämmentyi. Kohtasin hänen lämpimät silmänsä joista paistoi syvään juurtunut vaatimattomuus, ulkopuolisuus, vähään tytyyminen, olemattomaan tyytyminen ja siellä seassa ripaus kuulumisesta johonkin, siellä Keltsun hyörinän reunalla.

Omat jalat hävettivät häntä, toisaalta ”eihän niissä taida hirveesti vikaa olla”. 

Hoidettiin jalat seuraavana päivänä, hyvät olivat, kynnet vähän pitkät, ei minulla niiden kanssa juuri tekemistä ollut. Juteltiin siinä hoidon lomassa, vähän tästä hetkestä, jaloista, ikätoveruudesta. Sitten oltiin hetki hiljaa ja siirryttiin asunnottomuuteen, hipaistiin menneitä, kurkattiin tulevaan, haaveisiin, jotka olivat kovin pieniä ja silti valtavan suuria.

Ehkä koskettavinta koko tapaamisessa oli se miten hän hoidon päätteeksi toi minulle perähuoneeseen kahvin ja palan kakkua, se oli hänen vaatimattomuudessaan sellainen ele ...jota ei oikein voi edes sanoin kuvata, se piti tuntea. Keltsussa näitä hetkiä saa kokea enemmänkin. Ihmiset ovat siellä aidoimmillaan. Sinne on hyvä mennä, kaikki toivotetaan tervetulleiksi. Aina tauon jälkeen on kiva nähdä, siellä kysytään kaikilta aidosti vointia, elämää, tapahtumia, jokainen on tärkeä, eikä se ole vain toimintasuunnitelmaan kirjattu fraasi, kiinnostus toista ihmistä kohtaan elää Keltsussa parhaimmillaan.

 Palataan vielä kertomuksen naiseen. Ei mennyt kauaakaan kun pakattiin pakettiauto, sisään nostettiin huonekaluja, astioita, kimpassa hankitut verhot. Alkoi matka uuteen kotiin ja elämään, vähän kauemmas. Mennessä pysähdyttiin tankkaamaan vatsat, purilaisista poimittiin voimaa matkalle. Hankittiin vielä kattila ja paistinpannu ja vähän pesuaineita. Miten vähään voi ihminen tyytyä, kun vuode on hänelle ylellisyys, patjakin olisi riittänyt, tai kun kattovalaisin ei tule mieleen, onhan liesituulettimessa valo. Ja kaiken sen päälle hän kiittää kaikesta.

 Kotiutumisen jälkeen on soiteltu hänen kanssaan. Välillä puhelimeen ei saada yhteyttä joskus se vaan soi. Silti vielä soitan. Ohjaajan kanssa käytiin kyläilemässä, meitä oli vastassa itsetehdyt munkit ja kahvi oli katettu pöytään. Juteltiin monista arjen asioista ja elämästä enemmänkin. Oltiin naisia ja äitejä pöydän äärellä, päästiin kiinni kaipaukseen, joka vielä painui menneen elämän alle. Juteltiin isoja asioita joiden käsittelyyn me kaikki tarvitsemme toista ihmistä, toisen kanssa puhuminen saa ajatuksia järjestymään, keksitään keinoja tai luodaan ainakin suuntaa ajatuksille, kudotaan elämän punaista lankaa.

Ehkä se on Keltsun toiminnassa parasta, jokainen saa apua oman punaisen lankansa kutomiseen, sen palasten keräämiseen, sen etsimiseen, eikä sitä tarvitse tehdä yksin.

Minulta kysytään usein miksi käyn Keltsussa. Ihmisten takia, hyvien, parhaiden tyyppien vuoksi. Kiitos teille hienoista hetkistä, juttutuokioista siinä kynsien leikkauksen lomassa.

 

 

Terveisin TuijaJ